Vihdoinkin kotona

41 kuutiota tavaraa saapui melkein viikko sitten Suomesta ja muutimme huoneistohotellista omaan asuntoomme. Muuttopäivä oli aika rankka, kun oli 35 astetta, kaikki kolme lasta olivat mukana muutossa, pahvilaatikoita oli aivan joka paikassa ja itse olin puolikuntoinen flunssasta. Jotenkin siitä kaikesta selvittiin, kun kaksi aikuista ja Pikkusiskon sanoin "ne miehet" kannoimme ja purimme hikihatussa koko päivän. Ihmeellistä kyllä Isoveli ja Pikkusisko pärjäsivät hyvin, kun katsoivat loputtomasti piirrettyjä, ihmettelivät tavaroiden purkua, söivät eväitään ja leikkivät yhdessä pienessä huoneessa ilmastoinnin huristessa. Vauva nukkui omissa vaunuissaan ja välillä ihmetteli sylissä touhua. 

 Vaikka tavaramme tulivat niin asuntomme ei vielä tunnu oikein kodilta. Lapsetkin kyselevät jatkuvasti - ainakin viisi kertaa päivässä - onko tämä nyt meidän koti. Ja kun vastaan, että kyllä niin tulee aina jatkokysymys: Miksi. Miksi me ei olla Suomessa. Miksi me ollaan täällä. Kun väsymys yllättää nin useimmiten tulee itkun sekainen purkaus: Pikkuhiljaa varmasti kaikki totumme uuteen kotiimme.